Hengitysharjoitus, murheen karkoitus

09.04.2021 | Loistava mieli

Kärsivällisyyden kaapu

Kävelin huhtikuisessa räntäsadesäässä lapsen kanssa päiväkodille. Tai no, hän istui rattaissa itkien ja parkuen, minä yritin kiihdyttää askeleitani. Jalkani lonksuivat liian suurissa kumppareissa, olisi pitänyt etsiä ne villasukat.

Pettymyksen purkaus juonsi juurensa rattaisiin. Tyttö olisi halunnut ottaa ne itse autokatoksesta, mutta ei saanut niitä liikkumaan, koska pyörä oli rattaiden edessä. Minä en olisi saanut tulla autokatokseen auttamaan.

Palelin keltaisessa kevättakissa, piponi alta hampsottaviin hiustupsuihin jäi suuria tiskirättejä roikkumaan. Räntäsateessa pikkuhiljaa yhä ohuemmaksi hiutuvaan kärsivällisyyteni kaapuun tuli reikä. Sieltä reiästä alkoi huudella toinen nelivuotias, ärjyi ja mörisi pelottavalla äänellä.

Kiskoin rattaat mukulakiviselle pihalle, istutin itkevän lapsen rattaisiin ja aloin puskemaan. Tiedostin ärtymykseni ja negatiivisen olotilani, mutta sivuutin mieleeni pyrkivät ajatukset tyynnyttävistä hengitysharjoituksista.

Tässä olisi ollut sopiva ja tehokas hengitysharjoitus juuri tähän tilanteeseen!

 

Puolivälissä matkaa suostuin kiinnittämään huomioni hetkeksi riippakoivuihin, jotka roikottelivat oksiaan kimaltelevien helminauhojen painosta. Minusta piittaamatta ne jatkoivat torkkumistaan, nyökytellen unisina latvuksiaan.

Lumen alta esiin puskeva ruoho ja multa tuoksuivat märälle maalle, keväälle. Uusille aluille.

hengitä-rauhoitu

Ympäristön äänien, tuoksujen ja yksityiskohtien aistiminen rauhoittaa.

Aikuinen

Hymähdin itselleni. Aikuinen sisälläni valitsi ajatuksensa uudelleen, parsi kaapuunsa ratkenneen reiän. Alkoi jutella puista ja linnuista, uimahallin katon yllä leijailevasta vesihöyrypilvestä. Päiväkodin eteisessä kurahaalarista kuoriutui saparopäinen pikkutyttö, joka iloisena siirtyi puuropöytään.

Minä jäin vielä vähäksi aikaa vellomaan paikatun kaapuni alle, miettien onko totta, että joillakin se kärsivällisyyden kaapu vaan kestää ja kestää. On ommeltu vieläpä silkistä ja sametista? Minun omani taitaa olla tavallista puuvillaa, huonoimpina hetkinä harvaan kudottua karheaa juuttikangasta. Sellainen kyllä helposti päästää lävitseen kiukut ja itkut, räntäsateen ja tunteiden vuolaan tulvan.

 

Näkymätön

Jätin rattaat päiväkodin pihalle ja suuntasin kotiin. Aivan yksin. Ilman, että kädessäni olisi ollut koiran talutushihna tai pulkan naru. Rattaiden työntöaisa tai kauppakassi.

Heiluttelin käsiäni, ne olivat vapaat. Minä olin vapaa. Minä olin hetken aikaa juuri minä, enkä saparopäisen tytön äiti tai ruskeaturkkisen kiltin koiran omistaja. Kävelin pyörätietä ja mietin, näkevätköhän vastaantulijat minut?

Entä jos olenkin näkymätön ilman suojavarusteitani? Ilman lasta tai koiraa tai pulkkaa tai kauppakassia?

kuka-mina-olen

Kuka sinä olet, kun kaikki roolisi riisutaan?

Tyhjät kädet

Mietin kuinka tähän on tultu. Pisteeseen, jossa mietin kuka olenkaan, kun käteni ovat tyhjät.

Laskin mielessäni vuosia. Olen talutellut koiriani kaksikymmentäseitsemän vuotta, ja vetänyt lapsiani pulkassa tai työntänyt rattaissa pian kaksikymmentä vuotta.

Käsissäni on ollut kynä jolla opetan kirjoittamaan, sivellin jolla ohjaan maalaamaan, nokkahuilu jolla opetan soittamaan. Hyppynarun pyöritystä ja polttopalloa välitunnilla, liitutauluun piirtyvät valkoiset kirjaimet. Kahdeksantoista vuotta.

Olen uppoutunut olemaan se mikä on täytynyt olla, ja myönnän, innostuksesta ja ilosta huolimatta, ehkä usein kadottanut itseni kaiken taakse.

Mitä jää

Kraakuin ylitseni lentävälle varikselle, ja se vastasi minulle ihmetellen maan pinnalla pyristelevää siivetöntä. Listasin mielessäni erilaisia elämäni rooleja.

Tytär, puoliso, sisko, ystävä, opettaja, äiti, lauluntekijä, runoilija, koiran omistaja, hermoratahieroja, rentoutusvalmentaja, ihminen. Ehkä jotakin jäi puuttumaan, mutta siinä päällimmäiset.

Mitä jää jäljelle, kun kaikki riisutaan? Kun kädessä ei ole enää toisen ihmisen käsi, ei kynä taikka kamera, jolla tallentaisin elämää.

Lopulta jäljelle jää kai vain oma energia.

Jokin voima, rakkaus. Jokin väri, keltainen, vaaleanpunainen.

Jokin sisällä hohtava mystinen valo.

Jokin, joka elää fyysisen kuoren sisällä ainakin tämän elämän verran. Onko se sielu, onko se tietoisuus? Mikä minä olen?

Kuka-sina-olet

Olemme mystistä energiaa.

 

Avasin kotipihan portin, kopsuttelin kuraisia kumikenkiä portaikon ruohomattoon. Astuin eteiseen ja ripustin kärsivällisyyden kaapuni naulakkoon. Paljon paikkailtu, entistä ehompi.

Mietin pitäisikö kirjoittaa ajatuksia muistiin. Pitäisikö tehdä hengitysharjoitus. Pitäisikö pohtia itsensä olemusta, antaa huomiota sielulleen. Pitäisikö kurkata vessan peiliin, katsoa itseään silmiin ja hymyillä. Kysyä ”Kuka sinä olet?” Vastata kysymykseensä kerta toisensa jälkeen, niin ettei jäljelle jää enää vastattavaa.

Rauhoittava hengitysharjoitus löytyy täältä. Hengitystekniikan avulla tulet läsnäolevaksi tähän hetkeen.

Kuka sinä olet?

 

Lue lisää! Klikkaa tästä tekstiin “Kaunis ja peloton”.

 

 

 

 

 

Jaa artikkeli haluamaasi sosiaalisen median kanavaan painamalla yllä olevia painikkeita.